Eco With No Ego -sivusto muuttuu

Tämä EWNE-sivusto on nyt pyörinyt vajaan vuoden sillä periaatteella, että jatkan tästä eteenpäin jos intoa ja lukijoita riittää. Ammuin kuitenkin itseäni jalkaan, kun päätin keskittyä niin moneen kiinnostavaan asiaan. Lopulta kävi niin, ettei ollut aikaa tehdä mitään kunnolla, kaikki jäi roikkumaan ja odottamaan, että löydän oikean hetken suunnitelman toteuttamiseen. Eihän sitä aikaa voi lisää taikoa. Niin kauan, kun lapset asuvat kotona ja on käytävä töissä ja tehtävä asioita muitakin kuin vain itseään varten, on alistuttava mahdottomuuksien edessä. Ehkä sitten vuosikymmenen päästä, kuka tietää…

Kuva: Timo Laitila

Jatkan sivustoa blogina, joka käsittelee tasan niitä asioita ja suunnitelmia, joita ehdin tehdä ja toteuttaa. Päiväkirjamaista tästä ei tule, koska kirjoitan tämän lisäksi kahta muutakin blogia, enkä mitenkään ehdi kirjaamaan ylös jokaista arkista sattumusta. Ketä se edes kiinnostaa? Olen kirjallisuusblogissani joskus maininnut, että vain aniharvan ihmisen elämässä on kiehtovuutta kirjaksi asti, vaikka henkilö itse tuntisi elämäntarinansa kuinka merkittäväksi tahansa. On tärkeää tallentaa historiaa, mutta ei tehdä itsestämme historian merkkihenkenkilöitä. On tärkeää kertoa elämästä, mutta ei kuvitella, että olemme siinä ansioituneempia kuin muut.

Matkapäiväkirja, Aavasaksa, toinen päivä: petomainen kohtaaminen

Aamuyöllä tallustimme kodalle aamupalalle. Kota oli enemmän pientä kesämökkiä muistuttava rakennus kuin seipäistä ja porontaljoista kyhätty asumus. Sinne sai turvallisin mielin sytyttää tulen. Samalla varmistettiin, että vettä on jäljellä tarpeeksi juomavedeksi ja suunniteltiin reitti.

Reitti osoittautui suureksi pettymykseksi. Kävi nimittäin ilmi, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä se ensimmäisenä päivänä seuraamamme vesihautojen ja muta-ansojen miinakenttä oli paluutiemme takaisin Hietakankaalle. Toinen vaihtoehto oli palata takaisin samaa tietä kuin tulimme. Päädyimme vaihtoehdoista jälkimmäiseen. Jos toisen polun alkupää oli niin kurjassa kunnossa kuin edellisenä päivänä oli huomattu, polku todennäköisesti oli kurjassa kunnossa kauttaaltaan. Tällä kertaa ihminen ei ollut sitä kurjuutta aiheuttanut, sen oli aiheuttanut lumien sulaminen. Olimme ötökkäarmeijaa karttaaksemme lähteneet reissuun hiukan liian aikaisin.

Mieleenpainuvin yllätys oli kuitenkin vasta edessä. Kun lähdimme kodalta kohti paluureittiä, koira äkisti jännittyi ja jäi tuijottamaan metsään. Sekunnin sadasosassa ennätin ajatella sieltä ryntäävän mitä tahansa karhun ja päättömän ratsumiehen väliltä, mutta sieltä laukkoikin pitkin harppauksin Suomen suurin näätäeläin. Lapset pysähtyivät kuin seinään, kun tumma vanttera nuoli ampaisi näkyville, ja minä päästin spontaanin riemun ja ihmetyksen kiljaisun: ”AHMA!”. Siinä samassa tuo upea tumma peto tajusi, että rauhallisen aamuhölkän sijaan se olikin päätynyt nuhjaantuneen ja mitä ilmeisemmin luonnossa villiintyneen ihmiskatraan kulkureitille. Se teki ällistyttävän nopean u-käännöksen ja harppoi pitkin loikin takaisin tulosuuntaansa. Mikä upea eläin! Olen nähnyt luonnossa (kaukaa) karhunkin silloin, kun asuin Keski-Suomessa, mutta edes se ei tehnyt minuun tällaista vaikutusta. Ahman liikkeet ja voima näyttivät eläimen kokoon nähden olevan aivan omaa luokkaansa. Se oli samaan aikaan jäntevä, vahva, ketterä, kaunis, ja pelottava.

Lapsista vanhempi ei osannut oikein reagoida siihen mitenkään, mutta nuorempi oli kauhuissaan. Ahma on jostain syystä ollut pojalle suuri pelon aihe. Itse hän selittää, että se johtuu kynsistä ja ylipäätään ahman ulkonäöstä. Se on kuulema pelottavampi kuin karhu. Minua näky lähinnä sykähdytti.

Paluumatkaan tuntui menevän vain puolet tulomatkaan käytetystä ajasta, vaikka kivuttavana oli se samainen jyrkkä nousu, joka oli tullessa ollut riskialtis lasku. Kuivavaara oli lapsille edelleen ihastus. Koira puolestaan väsyi. Se suorastaan raahautui eteenpäin, eikä tahtonut millään päästä omin avuin edes auton takapenkille, kun meitä tultiin hakemaan. Kotona rappuset tuottivat niin paljon vaikeuksia, että päätimme yhdessä tuumin jättää sen vastaisuudessa pitemmiltä reissuilta pois. Koiran kanssa on edettävä pienemmissä jaksoissa tai tehtävä lyhyempiä matkoja.

Kaikille jäi sellainen fiilis, että tahdomme lähteä vaellukselle tulevaisuudessakin, mutta paremmilla varusteilla. Voi, kun olisikin sponsori joka kustantaisi matkat ja varusteet, mutta nyt on mentävä näillä. Ajankohtaa uudelle vaellukselle en vielä tiedä, se voi olla jo syksyllä. Mahdollisesti teemme paluun Aurinkovaarojen Jotokselle. Tarkoituksena olisi kiertää ne polut, jotka tällä ensimmäisellä kerralla jäivät kiertämättä.

Matkapäiväkirja, Aavasaksa: Ensimmäinen päivä osa 2, ei mennyt niin kuin Strömsössä

Matka Eholammelle oli siis retken parasta antia. Taakse jäi Jyppyrä – jonka olemassaolon oikeastaan tajusimme vasta paluumatkalla – ja Kuivavaara, joka lasten suureksi riemuksi osoittautui luonnon muovaamaksi parkour-puistoksi. Voih, sitä riemun määrää, kun nuoret pojat löytävät loputtomiin kivenlohkareita ja kuollettavia vahingoittumismahdollisuuksia! Maisematkin kaunistuivat.

Mitä kulkemiseen tulee, vesihautojen ja mutakylpyjen jälkeen ensimmäinen kunnon haaste oli laskeutuminen Kuivavaaran rinnettä Eholammelle. Ensin esteenä makasivat karsitut puunoksat, sitten nilkkoja taittavat kivet, ja lopulta julmetun jyrkkä alamäki, joka oli nousuun verrattuna monin verroin hankalampi. Kun koira veti eteenpäin ja painava rinkka taaksepäin, painopiste heijasi eestaas kuin Newtonin kehto ja jokainen seuraava askel oli potentiaalinen viimeinen askel ennen kuolonsyöksyä.

Jossain Kuivavaaran ja Eholammen välimaastossa kuljimme kapeaa polkua, jonka poikki laski kirkasvetinen puro. Juuri kun olimme veden kirkkautta ihastellen ylittäneet solisevan virran, pyrähti suuri musta lintu lentoon vain parinkymmenen metrin päästä. En ole koskaan nähnyt metsoa niin läheltä saatika, että olisin koskaan nähnyt lentävää metsoa, siispä linnun vaikuttava koko ja kyky lentää niin risukkoisessa korvessa jaksoi minua hämmästyttää! Eikä se suinkaan jäänyt viimeiseksi luonnonihmeeksi.

Eholampi tarjosi meille hyvin perinteisen suomalaisen kansallismaiseman. Kuvan ottohetkellä (varhain lauantaina) ilma oli tyyni ja vain metsänraja piirsi vihreän rajan vedenpinnan ja taivaan väliin. Minulla ei ole mitään suomalaista kansallismaisemaa vastaan. Tulen siitä niin kylläiseksi, etten kaukomaille kaipaakaan.

Koominen teltanpystytyssirkus tapahtui vain vähän saapumisemme jälkeen. Kaikilla alkoi olla nälkä ja mikäli märät jalat voisivat puhua, ne olisivat kirkuneet kuivausrumpua. Motonetistä ostettu laavuteltta oli hankittu höttöisiä eräunelmia varten. Niistä unelmista sen hetkinen olotilamme oli kovin kaukana, ja teltan kasaaminen kiidätti meidät romanttisista haaveista vielä valovuosia kauemmas.

Kuinka neljä telttakeppiä, neljä kiinnitysnarua, ja muutama simppeli metallitappi voikaan aiheuttaa niin kauheasti päänvaivaa! Mikään ei oikein asettunut mihinkään, vaikka järjen mukaan kaiken olisi pitänyt olla muutamassa minuutissa valmista. Esikoinen oivalsi, että identtisiltä näyttävät telttakeppien päät eivät olleetkaan identtisiä ja minä keksin keinon kiinnittää metallitapit tismalleen oikeaan kulmaan, jotta ne pysyisivät sammaleisessa, pehmeässä maassa. Kuopus yllätti olemalla suorastaan ällistyttävän optimistinen. Tämä yhtälö kannusti meitä uskomaan siihen, että lopulta pääsemme kuin pääsemmekin nukkumaan telttaan, eikä edessä ole yöpyminen säkissä niin kuin epätoivon hetkellä ennustin. Lopulta jouduimme tästä huolimatta keksimään telttaan omia patenttiratkaisuja. Yksi tolppa nimittäin oli kuin olikin molemmista päistään identtinen, eikä sitä saanut sopimaan sille tarkoitettuun reikään millään ilveellä.

Telttaakin suurempi ongelma oli Tokmannilta hankittu alle 30 euron retkikeitin. Sen purkaminen ja kasaaminen onnistui vielä hyvin, mutta siihen se ilo sitten päättyikin. En ole koskaan ennen kaivannut elävää tulta yhtä kipeästi kuin silloin! Sytytysneste, joka hankkiessa oli tuntunut turvallisimmalta ja varmimmalta vaihtoehdolta (kuinka väärässä olinkaan!) – ei ottanut syttyäkseen millään. Liekki sammui joka kerta, kun yritin asettaa sen ylle keittoalustaa, eikä mikään moniosaisesta setistä sopinut keittimen kehikkoon. Ruoka oli koko ajan vaarassa kaatua, kahvin keittäminen onnistui vain paistinpannun (?) päällä, ja aterian valmistuminen kesti iäisyyden. Ilma oli muuttunut koleaksi ja meillä oli kiire saada ruoka tehtyä ja teltta suljettua, ettei kylmä viima palelluttaisi jalkojamme.

Tiesin, että lähellä on kota. Sanoin lapsille, että aamulla käydään katsomassa millainen se on. Jos se on tukeva ja tulisija eristetty hyvin, voisimme sytyttää sinne oikean tulen ja saada aamukahvit ja aamupalat valmistettua neljä kertaa nopeammin kuin sekundakeittimellä. Metsäpalovaroitus oli voimassa, joten jos yhtään olen perillä säädöksistä avokattoiseen kotaankaan ei saa sytyttää tulta, koska kipinät voivat aiheuttaa valtavan vahingon. Olenko aivan pihalla vai onko se näin, tietääkö joku? Seuraavalla kerralla näistä asioista on otettava paremmin selvää, ettemme kituuta joutavien hätäratkaisujen varassa vaikka mahdollisuus lämmittävään tuleen on olemassa.

Yö oli… vinkeä. Lapset uhosivat, että yöllä tulee kuuma. Vetivät paidat pois ja nuorempi luopui päällyshousuistaankin ennen makuupussiin kääriytymistä. Aamulla olisin voinut kehua ”mitäs minä sanoin”, mutta kun omat hampaat kalisivat siitä huolimatta, että olin vetänyt päälleni jok’ikisen rinkasta löytyneen vaatekappaleen ja kiristänyt vielä makuupussin hupunkin, en kokenut olevani siinä väittelyssä yhtään sen vahvemmalla.

Joka puolelta kantautuvaan lintujen nahisteluun tottui nopeasti, kylmään ei ollenkaan, eikä siihen, että jossain teltan ympärillä kuljeskeli kutsumaton vieras. Kävin sitä välillä tiirailemassakin, olisihan se ollut hauskaa nähdä poro tai hirvi tallustamassa läheisen suon laidassa, mutta moinen otus nähtiin vasta siinä vaiheessa, kun olimme jo purkamassa telttaa klo 03.30, sen jälkeen, kun minä ja kuopus oli saatu kylmän ja kosteuden ja kaiken kamaluuden koomisuudesta pursuava hysteerinen naurukohtaus ja herätetty siinä samalla kohmeista soltun unta nukkuva esikoinen. Siellä se otus olla möllötti koiran seitsemäntenä ihmeenä pienen suoalueen toisella puolella, keskellä risukkoa, ja minä ja kuopus väiteltiin onko kyseessä hirvi vai poro. Hirvihän se oli, koska ainoa erottamani ruumiinosa oli pää, eikä siitä voinut erehtyä. Kuopus näki harmaata karvaa, mutta näin meidän kesken voin sanoa, että mikä tahansa elukka näyttää harmaalta seisoessaan harmaan pusikon keskellä. Kuopukselle en tästä tietenkään mitään maininnut, eläin jäi siis ikuisesti hirviporoksi.

Ilmeisesti sama hirviporo oli tallustellut lähellä telttaamme yön aikana. Siis todella lähellä. Kuopus ja koira havahtuivat sen askeliin, esikoinen uskoi kuulleensa jopa hengityksen. Muuten sanoisin, että höpöhöpö, mutta se on varmaa, ettei meidän teltassa ainakaan kukaan raskaasti hengittänyt. Siellä vain hytistiin ja vedettiin happea lyhyin pinnallisin vedoin, vähän kuin jäihin pudonnut pilkkijä juuri ennen pinnan alle vajoamista. Koira oli perillä metsäläisistä. Se havahdutti meidätkin niitä ääniä kuuntelemaan. Varhaisen lähtöhetken harvinaisen petohavainnonkin se teki paljon ennen meitä.

Tästä lisää seuraavassa osassa.

Matkapäiväkirja, Aavasaksa: Ensimmäinen päivä osa 1, ylä- ja alamäkeä maastossa ja ihmismielessä

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus harjoitella vaeltamista 23km:n vaellusreitillä, Aavasaksalla sijaitsevalla Mikon polulla. Olimme hankkineet läjäpäin varusteita ja odottaneet matkaa kuin kuuta nousevaa jo useamman kuukauden. Osa varusteista oli sellaisia, joista meillä ei ollut minkäänlaista käyttökokemusta, esimerkiksi retkikeitin, joka hankittiin siltä varalta että alueella olisi ruohikko- tai metsäpalovaroitus. Sittemmin huomasimme, että on asioita – kuten tuo kyseinen retkikeitin – joiden hinnassa ei kannata säästää. Samoin kävi hyvältä idealta tuntuneen laavuteltan kanssa.

Kaikesta valmistautumisesta huolimatta meille tuli yllätyksenä se, kuinka laaja käsite Aavasaksa on. Meiltä on tunnin ajomatka Ylitornioon ja olimme kuvitelleen Mikon polun lähtöpisteen olevan järkevän matkan päässä siitä kuuluisimmasta Aavasaksan vaarasta, mutta paikalle päästyämme sijaintitiedot kehoittivatkin ajamaan vielä toisen mokoman ja etsimään Mikon polun alkupäätä jostain kuoppaisen, heitteille jätetyn kärrytien päästä. Mysteeriksi jäi mistä polku olisi oikeasti alkanut, mutta sitä riskiä en tahtonut ottaa, että harhailisimme tuntitolkulla kartoittamassa reittiä, jonka olemassaolosta ei ollut muuta viitettä kuin merkintä verkkosivulla. Siispä käännyimme takaisin etsimään muita vaihtoehtoja.

Tässä vaiheessa alkuinnostus oli sammahtanut ja tilalle tullut pettymys kirvoitti lapsista kalseita kommentteja, eikä minunkaan sisäinen hehkuni vetänyt enää vertoja auringolle – joka sekin oli kadonnut vettä vihmovan pilviverhon taakse. Löysimme kuin löysimmekin hiihtokeskuksen, jonka reittikartta näytti lupaavalta. Päätimme kävellä hiihtokeskukselta Hietakankaan, Reväsvaaran, ja Kiimavaaran kautta Huitaperiin ja Kainuunkylään. Kainuunkylästä olisimme saaneet kyydin kotiin seuraavana iltana. Kilometrejä olisi kertynyt noin 19, mutta aikaa oli reilusti. Edes se, että reitti oli arvioitu nousujen ja laskujen vuoksi haastavaksi, ei meitä patikoinnin ensikertalaisia säikäyttänyt. Kohti Huitaperiä siis!

No, eihän se ihan niin mennyt. Ensimmäiset sadat metrit kahlattiin nuoskalumen peittämää latu-uraa ja menetettiin viimeisetkin uskon rippeet siihen, että tästä tulisi hyvä päivä. Kuopus valitti ja minä purin hammasta, etten vain olisi käskenyt 12-vuotiasta tunkemaan rystystä kitarisaan ja olemaan hiljaa. Vain koira oli ärsyttävän innokas, ja vanhempi poika teki kaikkensa näyttääkseen urhealta. Tai ainakin urheammalta kuin pikkuveljensä.

Siinä vaiheessa, kun harhailun jälkeen bongasimme lupaavalta näyttäviä opasteviittoja, kaikkien kengät olivat läpimärät ja mieli sellaisessa syöksykierteessä, etten äärimmäisyyksiin menevässä optimismissakaan voinut nähdä muuta ulospääsyä kuin lyödä teltta pystyyn autotien varteen ja rukoilla lämmintä yötä. Jouduimme rämpimään latu-uralta märän metsäkaistaleen läpi vaellusreitille, koska emme kurimuksessamme ymmärtäneet katsella opasteita ajoissa.

Seurueen mieliala koheni hiukan. Märät kengät tuntuivat keveämmiltä, kun pääsimme tasaiselle ja kuivalle maalle ja jokin – vielä luottamuksessaan kovin hapero – myötämielinen örähdys lipsahti lasten lysähtäneiden hartioiden välistä. Vastaan hölkkäsi mies, mutta emme antaneet sellaisen satunnaisen sosiaalisen kohtaamisen ja pihatietä muistuttavan kulkuväylän murentaa uskoamme siihen, että edessä oli hurja seikkailu Suomen villissä luonnossa. Vähän kuin Syvä joki, mutta ilman sitä hillbilly -kohtausta. Mutta kun mies sitten huikkasi meidät ohittaessaan: ”Siellä on kyy keskellä tietä!”, vauhti tyssäsi siihen.

Siellä se tosiaan nyhjötti, kenties komein koskaan näkemäni kyykäärme, pitkin pituuttaan keskellä tietä. Yritin ottaa kuvia, mutta vaaraa ymmärtämätön yli-innokas vajakkikoiramme oli sidottu vyötäisilleni niin, että se joutui suoraan myrkkyhampaiden tulilinjalle, kun yritin päästä kuvausetäisyydelle. Tämä puolestaan sai hysteriaan taipuvaisen kuopukseni huutamaan vertahyytävästi aina, kun koira vähänkään liikahti tai hän saattoi edes villeimmissä kuvitelmissaan nähdä horroksestaan heräilevän matelijan keikauttavan kohmeista kalloaan. Joudun siis harmikseni toteamaan, että valokuvaa en kyystä saanut. Tapasimme sen uudemman kerran paluumatkalla ja sillä kertaa kuopuksen rääkäisy saattoi hyvinkin pelastaa koiran myrkkyhampailta.

Noin 3,5km:n jälkeen saavuimme Hietakankaalle ja siinä teimme ensimmäisen virheen: koska emme löytäneet opastetta mihinkään ylös kirjoittamaani välietappiin, päätimme arvata reitin. Yksi polku näytti aika passelilta. Viitassa luki Eholampi. Yritin muistella näkemääni karttaa, mutta tuollainen nimi ei ollut jäänyt mieleeni. Polku kuitenkin näytti menevän oikeaan suuntaan, joten ei kai siinä pahempaa vahinkoa voi sattua?

Sattui kuitenkin niin, että noin kilometrin käveltyämme polku muuttui vesihautojen ja muta-ansojen miinakentäksi. Jos kenkämme olivatkin välillä ehtineet kuivahtaa, nyt ne litisivät ja lotisivat jaloissa kuin niljakkaat meduusat, eikä auttanut kuin palata takaisin Hietakankaalle etsimään vaihtoehtoista reittiä. Löytyi polku, joka sekin oli viitoitettu Eholammelle, mutta tämä polku lähtikin aivan väärään suuntaan. Koska muita tuttuja tai hyviä viboja antavia nimä ei viitoissa ollut, Eholampi alkoi tuntua mukiinmenevältä. Niin siis päädyimme jonnekin aivan muualle kuin Kainuunkylälle.

Tämä oli varmasti koko vaelluksen mukavin vaihe. Karut, mutta kauniit maisemat, kirkastunut sää, vaeltamisen ilon löytäneet lapset. Nuorempi, joka alussa oli koko porukan pessimistisin, innostui peräti niin paljon, että ilmoitti eräilyn uudeksi harrastuksekseen.

Ensimmäisen päivän ilot ja kurimukset jatkuvat huomenna. Nyt menen nukkumaan. Telttayö öisine kulkijoineen ei kuulunut tämän retken onnistumisiin, mutta siitä lisää sitten seuraavassa osassa.

Matkapäiväkirja: lähtöpäivän aatto

Huomenna raahaudumme lasten kanssa yli 20km:n patikointireitille, jonka esittelen paremmin jalkauduttuamme. Nyt on pakattu reput ja rinkat ja hoidettu kissalle hoitopaikka. Vaikka tarkoitus on selvitä kotiin jo lauantaina, en tahdo jättää lellikkiäni ilman kaitsijaa edes yhdeksi yöksi. Se alkaa olla jo vanha (10v.), takertuva, ja stressaantuu herkemmin kuin nuorempana.

Aamun aloitan leikkaamalla koiran kynnet, jotta sen olisi varmasti mukava kävellä. Se on myös käynyt jo yli kuukauden ajan normaalia rasittavammilla lenkeillä, ettei maastossa kulkemisen vaativuus tulisi yllätyksenä. Koska tuo ei ole enää nuori koira (lokakuussa 9v.), eikä se myöskään ole koskaan ollut mikään atleetti, voin vain toivoa sen erävaistojen heräävän luonnon tuoksussa.

Piipahdan vielä töissä ennen matkaan lähtemistä. Sitten pakataan juomat, viedään kissa hoitoon, ja lähdetään kohti metsäseikkailua!

Voihan nokkonen!

Lumi vetelee viimeisiään ja kuolleen kasvuston keskeltä pukkaa jotain houkuttelevan vihreää. Kokeilunhaluisen ekohöperön unelma-aika on käsillä. Olen päättänyt ottaa tämän kevään teemaksi luonnon superfoodit. Nokkosesta tahdon tehdä keittoa ja kuivattaa sitä talven varalle. Luin, että sitä voi myös pakastaa. Meillä on turhan pieni pakastin siihen tarkoitukseen, mutta pieninä annoksina voisin kokeilla sitäkin. Muitakin suunnitelmia on, mutta kerron niistä sitten paremmalla ajalla.

Nyt on kiidettävä töihin, mutta tässä vielä tomaattikokeiluni raakileita: