Aamuyöllä tallustimme kodalle aamupalalle. Kota oli enemmän pientä kesämökkiä muistuttava rakennus kuin seipäistä ja porontaljoista kyhätty asumus. Sinne sai turvallisin mielin sytyttää tulen. Samalla varmistettiin, että vettä on jäljellä tarpeeksi juomavedeksi ja suunniteltiin reitti.
Reitti osoittautui suureksi pettymykseksi. Kävi nimittäin ilmi, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä se ensimmäisenä päivänä seuraamamme vesihautojen ja muta-ansojen miinakenttä oli paluutiemme takaisin Hietakankaalle. Toinen vaihtoehto oli palata takaisin samaa tietä kuin tulimme. Päädyimme vaihtoehdoista jälkimmäiseen. Jos toisen polun alkupää oli niin kurjassa kunnossa kuin edellisenä päivänä oli huomattu, polku todennäköisesti oli kurjassa kunnossa kauttaaltaan. Tällä kertaa ihminen ei ollut sitä kurjuutta aiheuttanut, sen oli aiheuttanut lumien sulaminen. Olimme ötökkäarmeijaa karttaaksemme lähteneet reissuun hiukan liian aikaisin.
Mieleenpainuvin yllätys oli kuitenkin vasta edessä. Kun lähdimme kodalta kohti paluureittiä, koira äkisti jännittyi ja jäi tuijottamaan metsään. Sekunnin sadasosassa ennätin ajatella sieltä ryntäävän mitä tahansa karhun ja päättömän ratsumiehen väliltä, mutta sieltä laukkoikin pitkin harppauksin Suomen suurin näätäeläin. Lapset pysähtyivät kuin seinään, kun tumma vanttera nuoli ampaisi näkyville, ja minä päästin spontaanin riemun ja ihmetyksen kiljaisun: ”AHMA!”. Siinä samassa tuo upea tumma peto tajusi, että rauhallisen aamuhölkän sijaan se olikin päätynyt nuhjaantuneen ja mitä ilmeisemmin luonnossa villiintyneen ihmiskatraan kulkureitille. Se teki ällistyttävän nopean u-käännöksen ja harppoi pitkin loikin takaisin tulosuuntaansa. Mikä upea eläin! Olen nähnyt luonnossa (kaukaa) karhunkin silloin, kun asuin Keski-Suomessa, mutta edes se ei tehnyt minuun tällaista vaikutusta. Ahman liikkeet ja voima näyttivät eläimen kokoon nähden olevan aivan omaa luokkaansa. Se oli samaan aikaan jäntevä, vahva, ketterä, kaunis, ja pelottava.
Lapsista vanhempi ei osannut oikein reagoida siihen mitenkään, mutta nuorempi oli kauhuissaan. Ahma on jostain syystä ollut pojalle suuri pelon aihe. Itse hän selittää, että se johtuu kynsistä ja ylipäätään ahman ulkonäöstä. Se on kuulema pelottavampi kuin karhu. Minua näky lähinnä sykähdytti.
Paluumatkaan tuntui menevän vain puolet tulomatkaan käytetystä ajasta, vaikka kivuttavana oli se samainen jyrkkä nousu, joka oli tullessa ollut riskialtis lasku. Kuivavaara oli lapsille edelleen ihastus. Koira puolestaan väsyi. Se suorastaan raahautui eteenpäin, eikä tahtonut millään päästä omin avuin edes auton takapenkille, kun meitä tultiin hakemaan. Kotona rappuset tuottivat niin paljon vaikeuksia, että päätimme yhdessä tuumin jättää sen vastaisuudessa pitemmiltä reissuilta pois. Koiran kanssa on edettävä pienemmissä jaksoissa tai tehtävä lyhyempiä matkoja.
Kaikille jäi sellainen fiilis, että tahdomme lähteä vaellukselle tulevaisuudessakin, mutta paremmilla varusteilla. Voi, kun olisikin sponsori joka kustantaisi matkat ja varusteet, mutta nyt on mentävä näillä. Ajankohtaa uudelle vaellukselle en vielä tiedä, se voi olla jo syksyllä. Mahdollisesti teemme paluun Aurinkovaarojen Jotokselle. Tarkoituksena olisi kiertää ne polut, jotka tällä ensimmäisellä kerralla jäivät kiertämättä.
Eco With No Ego 
Olipas siinä retkeä kerrakseen! Miten onkin sattunut niin paljon kommellusta, teltta, keitin, märät jalat ym. ym. Hyvä että selvisitte kaikesta ja oletta vielä sitä mieltä, että eräilemään voi lähteä toistekin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Olen jo suunnitellut seuraavaa reissua. Olisi hauskaa tehdä se syksyllä. Syksy on toki kelien suhteen arvaamatonta, mutta rakastan ruska-aikaa. Se olisi takuulla seikkailu lapsillekin. Mutta sitä ennen haaveilen pyöräretkestä. Ongelma on vain se, ettei koiralle ole tuttua hoitopaikkaa eikä kärryä, missä se suostuisi stressaamatta matkustamaan. Ja se, ettei vanhempi poika suostu millään ilveellä pyörän satulaan. Nuorempi lähtisi kyllä vaikka heti, mutta vanhempi taitaa olla allerginen pyöräilylle.
TykkääTykkää